Onkin oiva hetki palata kuvioihin nyt Oscareiden jälkeen. Missä lie norkuilin, en tiedä. Tuolla todellisuudessa.Juuri ennen Osseja tuli The Curious Case of Benjamin Button teattereihin. Olin pistänyt omaisuuteni pitkälti likoon sen puolesta ja voihan vaahtovanukas, miten Fincher minut pettikään. Elokuva hukkui itsetarkoitukselliseen sentimentaalisuuteen, eikä jäänyt pohtimaan Buttonin merkillistä tapausta, kiehtovaa ideaa, josta luulisi saavan paljonkin irti. Sen sijaan saimme perinteisen kasvutarinan, täynnä ihmisen inhimillisiä virheitä ja ironisia sattumuksia. Buttonin uskomattomasta elämästä olisi voinut saada kiehtovan analyysin ihmisen ja vanhenemisen suhteesta. Saimme teennäistä tunnetta, jota ei ole oikein verrata vilpittömään Forrest Gumpiin.
Valmistauduin illan show'hun. Litrakaupalla kofeiinia ja lotja suklaata. Voin pahoin jo ensimmäisen tunnin sisällä. Ruutuun kärrätään kihertäviä teinejä. Verenpaine alkoi nousta. Mitä teini ei voi sietää, niin vielä teinimpiä teinejä. Arman nauraa jenkkimuotigurun ylivalkaistulle purukalustolle. Philip Seymour Hoffman pipo päässä. Retkahdan kovaan nauruun. Juuri ennen varsinaisen gaalan alkua studioon ilmestyy Nelosen asiantuntijakatras. Herra Karukoski lieni ainoa, jolta löytyi oikeaa perspektiiviä ehdokaselokuviin. Herra Nurkse puolestaan pänni kovin. Syst, hiljaa siinä! Tökkivät toisiaan kepeillä kuin pikkupojat. Kyllähän sellaistakin katselee.
Hugh Jackman tulee ja vetää melkoisen alkurevyyn. Ei tässä vielä mitään, kieleni velloi lattialla, kun hän esitti musikaalinumeron ja teki Fred Astairet Top Hatillaan. Erotiikka meni jo yli, kunnes ne kaksi teiniä tunkivat taas eteen. Nasaalissa Nylon Beat -honotuksessa on jopa vähemmän seksiä (jos mahdollista) kuin neiti Tukiaisessa ja vaivuin maanisuuteen.
Benjamin Button -pettymykseni jälkeen koin suurta tyydytystä, kun kaikki varsinaiset palkinnot menivät siltä ohi. Odotetusti Winslet ja Ledger saivat palkintonsa, mutta kriittinen hetki tuli miespääosan hetkellä. Olin täydellisen varma Mickey Rourken voitosta. Yhtä sielukasta esitystä en ole nähnyt sitten Jackmanin The Fountaisissa. Rourke purki rooliinsa yli kymmenen vuoden kadotuksen herkällä metodityylillä. Ja Sean Penn sai palkinnon. Päästin ääneen hallitsemattoman huudahduksen, josta sain strategisesti peitettyä lopun kirosanan. Täydellinen järkytys.
Nyt rauhoittuneena voin tarkastella asiaa nautraalimmin. Kieltämättä Penn on parhaimmillaan Milkissä homoseksuaalina poliitikkona. Muistakaamme, ettei kauankaan sitten Kaliforniassa äänestetty homojen avioitumisoikeutta vastaan. Jos otamme asian näyttelijäsuoritusten kannalta, Rourke pesee Pennin. Pennin valinta tuntuu Akatemian suoralta poliittiselta kannanotolta. Tottakai me elokuvatosikot huudamme oikeita mielipiteitämme, mutta suuremmassa kuvassa Pennin voitolla on laajempaa merkitystä. Hänen voitonpuheensa oli todellakin kuulemisen arvoinen. Vilpitöntä huolenpitoa maailman (=Yhdysvaltojen) oikeudellisesta tilasta. Puhe herätti varmasti niin yhdysvaltalaisissa ja ulkomaalaisissakin optimismia oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta. Julistusta oli omiaan täydentämään Milkin käsikirjoittaneen Dustin Lance Blackin palkintopuhe.
Koko gaalan kuningasvoittajahan oli Slumdog Millionaire. Palkintosade pisti odotukset aivan uudelle asteelle. Ensi-ilta on Suomessa vasta ensi kuun puolella ja totta vieköön toivon, että tämä julkisuus tuo elokuvan myös tänne männikköön.
