Se L-sana

Nyt on lama. Haluttaisi kovin mennä elokuviin. Se vain on niin pirun kallista huvia. Tässä kohden tulen miettineeksi 30-luvun The lamaa. Tällöin elokuvissakäynti jopa lisääntyi, erittäin huomattavasti. Aivan, aivan, uusi murros oli parissa vuodessa valloittanut Hollywoodin, talkiet, "sataprosenttiset äänielokuvat", "sataprosenttiset puhe-elokuvat", miten niitä nyt milloinkin mainostettiin. Toisaalta tämä uutuus, mutta myös puhdas todellisuuspako veti ihmisiä elokuviin. Luulisi, että tuotantoyhtiöjätit olisivat hyllyneet paksuilla ahtereillaan. Studioita pelastui ja tuhoutui äänielokuvan myötä. Jo tekniikan päivitys oli tyyris operaatio ja katteen saamiseksi piti pyöräyttää hittielokuvia.

Huomattavaa on kuitenkin, että vaikka mykkäelokuva oli ehditty hioa melkein täydelliseen kerrontaan, oli silti sävyjä - kerroksia, joita mykkyys ei pystynyt saavuttamaan. Syntyivät kieltolakia peilaava gangsterifilmi ja musikaalielokuva. Puheen uutudenviehätys kesti vain parisen vuotta, joten laman aikainen suuri elokuvan suosio ei selity pelkästään tällä. Ihmiset todella halusivat irtautua arjen ongelmista ja lippujen hinnat olivat jauhelihaa. Oman viehätyksensä toi aikansa tähtikultti, todellinen glamour ja jumalaiset näyttelijäsankarit. Tämä osa elokuvakulttuurista tuntuu olevan valtaosin kadotettua.

Nyt moderni lama. Nykyelokuvalipun hinnalla voisi ostaa tusinan lehmää savikylään. Viimeisimpien tietojen mukaan Yhdysvaltain elokuvateollisuuden tulot ovat kyllä alkuvuodesta nousseet, mutta Suomen kohdalla tilanne tuskin on yhtä autuas. Suomalainen perusjamppa muutoinkin käy elokuvissa keskimäärin kahdesti vuodessa, joten tuskin rituaali tuosta vähään aikaan kiihtyy - päinvastoin. Suomen elokuvateatteribisneksessä kun on nollakilpailu. Finnkino hallitsee ja määrää kahvipöydän kattauksen. Vuodenvaihteessa mokoma pirulainen meni peräti nostamaan hintojaan valikoiduissa teattereissaan. Laman (piireissä taantuman) pohjakosketus on vielä tulossa, joten aikaa on pistää asiat paskemmiksi. Nimenomaan silloin olisi ihanaa antautua olemattoman huomaan, enkä puhu jumalista. Kansan taiteen, elokuvan, merkitys korostuu. Eipä siinä mitään järkeä ole, missäpä olisi. Mutta laman aikana ainainen järki kylmettää, turruttaa. Seuraa nostalginen muistelo, entäpä se tunne. Järjetön, taloudellisesti hyödytön tunne, joka on elintärkeä mielenterveydemme säilyttämiselle.

Perkele! Kansa elokuviin mielialaa kohottamaan!

Fantastista, sanoisi Katainen.