Australia

Baz Luhrmann, juhlittu aussivisionääri, on saanut valmiiksi ensimmäisen elokuvansa sitten ylimaallisen Moulin Rouge!:n (2001). Pitkään tuotannossa ollut Australia on ehtinyt kasvattaa kohtuuttomat odotukset elokuvapiireissä. Siltä odotetaan kotimaansa matkateollisuuden elvyttäjää ja Hollywoodin kultakausien epookkielokuvien manttelinperijää. Kolmituntisessa teoksessa on kyllä eeppisyyttä kerrakseen, mutta aina kun elokuvasta odotetaan elämää suurempaa, seuraa vääjäämättä jonkinasteinen pettymys. Tilanteen tulisi aina olla toisinpäin.

Brittiläinen hienostorouva Lady Sarah Ashley (Nicole Kidman) pakkaa alusvaatteensa ja lähtee miehensä karjatiluksille Australiaan. Matkaoppaakseen hän saa miehistä raavaimman, lehmipoika Droverin (Hugh Jackman). Lady Ashleyn mies murhataan ja Lady päättää jäädä pyörittämään indietoimintaansa hallitsevan karjatuottajan kätyreiden tehden parhaansa saada hänen bisneksensä nurin.

Australia kuuluu elokuvan kertojalle, aboriginaalipoika Nullahille (Brandon Walters). Hänen kauttaan elokuva iskee Australian historian kipeimpään paikkaan - aboriginaalilasten pakkoviemiseen perheiltään pyrkimyksenä sopeuttaa heidän ns. kunnon väestöön. Aihe on jäänyt vuosikymmeniksi tabuksi ja vasta edellisvuonna Australia esitti virallisen anteeksipyyntönsä aboriginaaleille.

Luhrmannin yksi suurimmista ansioista on loistava visuaalinen kameralla leikkiminen. Hän saattaa draamallisen tai tragedisen kohtauksen koomiseen valoon nopeilla ja konventiot rikkovilla leikkauksilla. Tässä tragedian ja komedian välisessä suhteessa näkyy Luhrmannin chaplinmaisuus. Yllättävää onkin, miten vähän Luhrmann käyttää itselleen ominaista kikkailua Australiassaan. Loistavan alkupuoliskon jälkeen elokuva taantuu perinteiseksi sodankerronnaksi.

Australiassa olennaisin teema ei ole Lady Ashleyn ja Droverin välinen romanssi, vaan ihmisen suhde luontoon. Nullah toimii siten Australian keskeisimpänä hahmona. Hän on Ashleyn ja Droverin yhdistävä tekijä ja heidän linkkinsä luontoon. Elokuvan yhdessä upeimmista otoista kamera pyörii aboriginaalivanhuksen ympärillä. Vanhus seisoo keskellä Darwinia, jota sotalentokoneet pommittavat. Hänen kasvonsa eivät edusta mitään ilmettä, mutta hänen silmänsä pyörivät villinä päässä ilmeisen hämmentyneinä. Vanhukselle on täydellisen käsittämätöntä, mikä typeryys saa ihmisen tuhoamaan sitä, mistä tämä on kaikkein riippuvaisin. Luhrmann ei voisi osuvammin osoittaa sodan mielettömyyttä ja hulluutta.

Usein ulkoisesta laadukaskin elokuva on sisältä perin kylmä ja laskelmoiva. Australia on silminnähden kaunista katsottavaa ja täynnä lämpöä. Luhrmann on valanut elokuvaansa kaikein kotimaahansa kohdistuvan rakkauden. Ongelmana on, ettei sitä ole onnistuttu käyttämään elokuvan eduksi. Luhrmannin palava himo näyttää ja kertoa kaiken kääntyy elokuvaa vastaan ja aiheuttaa vaikeuden saada aikaan tasapaino eri juonikerrosten välille. Elokuvan kaksi eri puoliskoa tuntuvat hyvin irrallisilta ja niitä sitovat langat ohuilta. Nousee esiin kysymys, olisiko Luhrmann tarvinnut lisää aikaa joutsenlaulunsa editointiin. Alkuperäistä ensi-iltaa lykättiin viikolla, mutta silti hän rehki leikkaamossa aina viimeiseen päivään asti. Kohtausten rytmitys onkin useissa kohdin epäluontevaa ja kiireen sanelemaa. Australiaa vaivaa myös sama ongelma kuin Yön ritaria: liian moni kliimaksi syö kaiken tehon varsinaiselta lopetukselta. Onko Luhrmann täydellisen tyytyväinen lopputuloksen kanssa on mysteeri, mutta etäisenä toiveenani on saada harkittu versio DVD:lle.

Pahoista puutteistaan huolimatta Australia on taianomainen elämys ja huokuu perinteisen seikkailun nostalgiaa. Aboriginaalit esitetään mystisenä kansana ja Luhrmann onkin oivasti valinnut yhdeksi taustamelodiaksi Ihmemaa Ozin laulun "Over the Rainbow". Kappale tekee Australialle saman kuin "As Time Goes By" Casablancalle. Se on sulautettu taiturimaisesti alkuperäisscoreen ja nousee aina tilaisuuden tullen huomaamati pinnalle.

Australia ei ole epäonnistunut elokuva - vain liian iso pala. Täyteen ahdettu käsikirjoitus laskee elokuvan tason keskinkertaiseksi. Australia on kuitenkin hyvin nautinnollinen ja aiheuttaa sielun syövereissä palavan himon nähdä Afrikan kuningatar jälleen kerran. Se jos mikä, on ansio.

3/5