Ruotsista, rakkaudella

Promousta: Night Visionsin kevään Back to Basics -elokuvafestari on 3.-5.4. Helsingin Kino Engelissä. Kysessä on siis yöfestivaali, joten jo sen puolesta lähes kaikki elokuvat ovat K-18 -lätkittyjä. Tämä rajoittaa ainakin tämän piltin osallistumista, mutta onneksi sieltä toisinaan irtoaa pari kopiota, jotka jäävät Engeliin pyörimään säädyllisin ikärajoin pidemmäksikin aikaa. Että sitä silmällä pitäen. Hela ohjelmisto täällä.

Olen viime aikoina tutustuttanut itseäni Ingmar Bergmanin elokuviin. Kylmästi henkilöön perehtymättä kaivoin kirjastosta lainarajoitusten sisällä jokaisen mahdollisen Bergman-plätyn. Katsomisjärjestyksessä ovat nyt nähtyinä Neidonlähde (1960), Persona - naisen naamio (1966), Kuin kuvastimessa (1961), Mansikkapaikka (1957), Paholaisen silmä (1960) ja Kasvot (1958). On pakko todeta, etten ole vähään aikaan ollut tekemisissä näin mielenkiintoisen ohjaajan kanssa.

Nimeän tähänastiseksi suosikikseni Personan. Totta vieköön, se pamautti luunapilla ilkeästi paikkaan jos toiseenkin. En ymmärrä Personaa, en vielä - en ole edes varma tulisiko sitä ymmärtää. Mutta sen tunne, sama täydellinen intenssiivisyys, jonka aistii kaikissa Bergmaneissa. Se tunne on Personassa kaikkein tyhjentävimmillään. Kuin unta. Elokuva on lyhyt, mutta sen tapahtumat etenevät hyvin hitaasti. Elokuva kasvattaa siten hiljaa ja hienovaraisesti katsojan henkistä painolastia. Juuri tunnelman tiivistymistä.

Kaikkia tähän mennessä näkemiäni Bergmaneja yhdistää erikoisesti jatkuva seksuaalinen painostus, sekä uskonnon olemuksen tutkiminen. Bergman suorastaan härnää katsojaa. Jokaisen hahmon välillä on ihmeellinen seksuaalinen jännite, mutta katsoja jätetään vain aavistelemaan. Tämä yhdistetään samanaikaisesti Jumalan (jumalan) pohdintaan. Bergman-historiikki on kesken, mutta nopea selaus osoittaa hänen saaneen lapsena hyvin uskonnollisen kasvatuksen. Tulkitsen Bergmanin tapaa käsitellä aihetta kritiikiksi, mutta esim. Kasvoissa tapahtuva vastakkainasettelu jättää paljon auki. Personassa hahmot ovat omalla tavallaan traagisia, he rypevät epävarmuudessa ja hakevat lohtua tavoittelemattomista. Voisin katsoa Bergmanin jopa säälivän kristinuskoa. Näkevän sen turhuuden.

Lyhyt arviorevyy nähdyistä Bergmaneista:

Mansikkapaikka (1957) - Ehkä kuuluisin kaikista Bergmanin ohjauksista. Äärimmäisen sympaattinen kuvaus vanhuksesta, jolta aika on unhoittanut menneet ja menneen virheet tehden todellisuudesta valhetta. Victor Sjöström tekee suurenmoisen, empaattisen näyttelijätyön. Erityisesti alkupuolen ensimmäinen unikohtaus jätti eleettömyydellään järkähtämättömän vaikutuksen. 4½/5

Kasvot (1958) - Kasvojen suurimmaksi ansioksi jää taidokas valaistus, tai lähinnä voimakkaiden varjojen luonti. Vangitsevan mystillisyyden rikkoo elokuvaan sopimaton helpon sadun onnellinen lopetus. Paraatimusiikki raikaa ja kaikki ovat iloisia. Takinkääntö tuntuu melkein luovutukselta. 3½/5

Neidonlähde (1960) - Juuri Neidonlähteessä turvaudutaan vuoraamaan kerrosta toisensa päälle, hitaasti, varmasti, kunnes jännitys purkautuu. Elokuva keskittyy ilmeisten tapahtumien sijasta hahmojen psykologisiin myllerryksiin. 4/5

Paholaisen silmä (1960) - Yllättäen kepeä Bergman-filmi. Ihan mukavaa komediaa saadaan, kun helvetin pillastunut pääpiru lähettää Don Juanin maanpäälle viemään puhtoisen vaaleahipiän koskemattomuuden. Krediitit menevät hyväuskoiselle pappisisälle, ja hänen ja riivaajan väliselle mainiolle dialogille. 3½/5

Kuin kuvastimessa (1961) - Syväluotaus ihmisyyteen. Ristiriita saadaan, kun mielisairas Karin on ilmeisen tietämätön ympäroivästä maailmasta, mutta silti yrittää epätoivoisesti irtautua siitä. Uskontoteema tulee jälleen esiin, kun jokainen hahmo kokee itsensä vangituksi, vankina sitoumukseen uskoa, jotta voisi saada henkisen autuuden. Kaiken vääristymän huippu saavutetaan kohtauksessa, jossa Karin jumalaisen ilmestyksen kokiessaan näkee jumalan iljettävänä hirviönä. Suurenmoinen havainto, miten hyvä ja paha on tullut samasta ja siten näennäinen pyhyys on silkkaa tekopyhyyttä. 4/5

Persona (1966) - Kommenttini puristanut. 5/5

Bergman-seikkailu jatkuu..

Miljoonakoira Mumbaista

Nyt se on nähty. Slumdog Millionaire. Kliseinen, ennalta-arvattava ja aiheensa puolesta sopimattoman positiivis-luonteinen. Suurenmoinen elokuvahelmi.

Slumdogia on syytetty naiivista suhtautumisesta rakkaustarinaansa. Jos kyseessä olisi suuremman profiilin tekijäjoukko, voisi homma haiskahtaakin. Mutta miten saattaa antaa ainoatakaan poikkirisua näin vilpittömälle elokuvanteolle? He kuvasivat tämän digivideokameroilla, minimaalisella kuvausryhmällä. Erinäiset otokset saivat minut totisesti liikuttumaan. Niin paljon niin vähällä.

Se rakkaustarina. Ihanan perinteikästä rakkautta ensi silmäyksellä. Perinteikästä vai kulunutta? Kaikessa on kysymys tavasta, ei niinkään aiheesta. Vaikka tapahtumat sijoittuvat slummeihin, keskittyvät henkilöt mahdollisuuksiinsa, eivät siihen, mitä heillä jo on. Olosuhteet leipovat toisista opportunisteja, toisista optimisteja. Jamal kadottaa rakkaansa ja yrittää veljensä kanssa elättää itsensä niillä vähillä vaihtoehdoilla, mitä on. Lähinnä rikollisilla. Huomioitavaa onkin, miten samoista taustoista tulevat veljekset muuttuvat toistensa vastakohdiksi. Toista ajaa raha, toista se oikea.

Ihailtavaa on ohjaaja Danny Boylen valitsema näkökulma slummeihin. Olisi suorastaan helppoa näyttää kaikki se oletettu saastaisuus, moraalittomuus ja väkivalta. Elokuva ei keskity tähän ääripäähän, vaan osoittaa, että kaikkein köyhimpienkin joukossa vallitsee inhimillistä lämpöä ja välittämistä. Ajoittain kuvaus on jopa kevyttä, humoristista. Ottakaamme klassikoksi syntynyt paskahuussikohtaus. Ilman minkäänlaista epäkunnioitusta kohtaus saa absurdiudessaan aikaan suunnatonta riemua. Tämä kaikki tekee Slumdogista huomattavasti monisyisemmän kertomuksen.

Loistavan musiikin takana on A.R. Rahman. Hänen raikas scorensa seikoittaa onnistuneesti perinteistä Bollywood-iloittelua, teknoa ja r'n'b:tä. Musiikilliset valinnat ovat Hollywood-standardissa yllättäviä: kohtauksissa, joissa odottaisi suureellista "AAAAHH"-kuoroa, jytää ponnekas sekasikiöpauke.

Slumdog on auttamattoman ennalta-arvattava. Lopetuksen tietää yleisön jokainen pulipelle, mutta sillä ei ole merkitystä. Jamalin kiehtova tarina saa huokaisemaan onnesta, kun loppukliimaksin jännite viimein laukaistaan. Kerrankin klise löytää paikkansa.

4½/5

Sydney Chaplin (1926-2009)

Chaplin-foorumeilla on jo monta päivää surettu ja yllätyin, kun Suomessa Ilta-Sanomat tarttui uutiseen. Hänen saavutuksensa eivät liioin löydy elokuvista, vaan teatterista. Sydney Chaplin, Charlie Chaplinin vanhin elossa ollut poika, kuoli viime tiistaina 82-vuotiaana. Hänet on palkittu teatterialan arvostetuimmalla palkinnolla, Tony Awardilla, sekä on ollut mukana useissa tunnetuissa ja kiitellyissä teatteriproduktioissa.

Syd oli isä Chaplinin kolmas poika ja lapsi, ja syntyi Chaplinin toisesta avioliitosta Lita Greyn kanssa. Samasta liitosta syntyi myös vanhempi veli, Charles jr. Historia muistaa Chaplin-Grey -suhteen myrskyisänä ja johti skandaalimaiseen avioeroprosessiin. Lita oli naimisiin mennessään 16-vuotias ja liiton takapiruna ja johdattelijana toimi Litan kunnianhimoinen äiti. Lapset joutuivat erossa Litalle ja heidän suhteensa isäänsä jäi etäiseksi. Vasta toinen maailmansota ja Chaplinin suhde Paulette Goddardiin toi takaisin menetettyjä vuosia.

Sydneyn kuolema ei ehkä suoraan kosketa elokuva-alaa. Enemminkin on kyse jälleen yhden suoran linkin menettämisestä kaikkien aikojen suurimpaan elokuva-legendaan. (Ei kovin objektiivinen näkemys.) Hänen 11 lapsestaan 8 on vielä elossa. Niin aika tulee ja jättää. Itse en turhaan jää miettimään kuolemaa. Kuten Burt Munro sanoi, kun on kuollut niin on kuollut. On hedelmätöntä jäädä painimaan asian kanssa. Vaikka kuolema onkin väistämätöntä, meidän ei tulisi keskittyä sen lähestymiseen, vaan elämäämme ja sen viettämiseen parhaaksi katsomallamme tavalla. Ihmisen olemassaolo on niin turha ja järjenvastainen, että meidän on otettava tästä ihmetyksestä kaikki irti. Näin hyvää mäihää tuskin tapahtuu toiste.