Se L-sana

Nyt on lama. Haluttaisi kovin mennä elokuviin. Se vain on niin pirun kallista huvia. Tässä kohden tulen miettineeksi 30-luvun The lamaa. Tällöin elokuvissakäynti jopa lisääntyi, erittäin huomattavasti. Aivan, aivan, uusi murros oli parissa vuodessa valloittanut Hollywoodin, talkiet, "sataprosenttiset äänielokuvat", "sataprosenttiset puhe-elokuvat", miten niitä nyt milloinkin mainostettiin. Toisaalta tämä uutuus, mutta myös puhdas todellisuuspako veti ihmisiä elokuviin. Luulisi, että tuotantoyhtiöjätit olisivat hyllyneet paksuilla ahtereillaan. Studioita pelastui ja tuhoutui äänielokuvan myötä. Jo tekniikan päivitys oli tyyris operaatio ja katteen saamiseksi piti pyöräyttää hittielokuvia.

Huomattavaa on kuitenkin, että vaikka mykkäelokuva oli ehditty hioa melkein täydelliseen kerrontaan, oli silti sävyjä - kerroksia, joita mykkyys ei pystynyt saavuttamaan. Syntyivät kieltolakia peilaava gangsterifilmi ja musikaalielokuva. Puheen uutudenviehätys kesti vain parisen vuotta, joten laman aikainen suuri elokuvan suosio ei selity pelkästään tällä. Ihmiset todella halusivat irtautua arjen ongelmista ja lippujen hinnat olivat jauhelihaa. Oman viehätyksensä toi aikansa tähtikultti, todellinen glamour ja jumalaiset näyttelijäsankarit. Tämä osa elokuvakulttuurista tuntuu olevan valtaosin kadotettua.

Nyt moderni lama. Nykyelokuvalipun hinnalla voisi ostaa tusinan lehmää savikylään. Viimeisimpien tietojen mukaan Yhdysvaltain elokuvateollisuuden tulot ovat kyllä alkuvuodesta nousseet, mutta Suomen kohdalla tilanne tuskin on yhtä autuas. Suomalainen perusjamppa muutoinkin käy elokuvissa keskimäärin kahdesti vuodessa, joten tuskin rituaali tuosta vähään aikaan kiihtyy - päinvastoin. Suomen elokuvateatteribisneksessä kun on nollakilpailu. Finnkino hallitsee ja määrää kahvipöydän kattauksen. Vuodenvaihteessa mokoma pirulainen meni peräti nostamaan hintojaan valikoiduissa teattereissaan. Laman (piireissä taantuman) pohjakosketus on vielä tulossa, joten aikaa on pistää asiat paskemmiksi. Nimenomaan silloin olisi ihanaa antautua olemattoman huomaan, enkä puhu jumalista. Kansan taiteen, elokuvan, merkitys korostuu. Eipä siinä mitään järkeä ole, missäpä olisi. Mutta laman aikana ainainen järki kylmettää, turruttaa. Seuraa nostalginen muistelo, entäpä se tunne. Järjetön, taloudellisesti hyödytön tunne, joka on elintärkeä mielenterveydemme säilyttämiselle.

Perkele! Kansa elokuviin mielialaa kohottamaan!

Fantastista, sanoisi Katainen.

Ruotsista, rakkaudella

Promousta: Night Visionsin kevään Back to Basics -elokuvafestari on 3.-5.4. Helsingin Kino Engelissä. Kysessä on siis yöfestivaali, joten jo sen puolesta lähes kaikki elokuvat ovat K-18 -lätkittyjä. Tämä rajoittaa ainakin tämän piltin osallistumista, mutta onneksi sieltä toisinaan irtoaa pari kopiota, jotka jäävät Engeliin pyörimään säädyllisin ikärajoin pidemmäksikin aikaa. Että sitä silmällä pitäen. Hela ohjelmisto täällä.

Olen viime aikoina tutustuttanut itseäni Ingmar Bergmanin elokuviin. Kylmästi henkilöön perehtymättä kaivoin kirjastosta lainarajoitusten sisällä jokaisen mahdollisen Bergman-plätyn. Katsomisjärjestyksessä ovat nyt nähtyinä Neidonlähde (1960), Persona - naisen naamio (1966), Kuin kuvastimessa (1961), Mansikkapaikka (1957), Paholaisen silmä (1960) ja Kasvot (1958). On pakko todeta, etten ole vähään aikaan ollut tekemisissä näin mielenkiintoisen ohjaajan kanssa.

Nimeän tähänastiseksi suosikikseni Personan. Totta vieköön, se pamautti luunapilla ilkeästi paikkaan jos toiseenkin. En ymmärrä Personaa, en vielä - en ole edes varma tulisiko sitä ymmärtää. Mutta sen tunne, sama täydellinen intenssiivisyys, jonka aistii kaikissa Bergmaneissa. Se tunne on Personassa kaikkein tyhjentävimmillään. Kuin unta. Elokuva on lyhyt, mutta sen tapahtumat etenevät hyvin hitaasti. Elokuva kasvattaa siten hiljaa ja hienovaraisesti katsojan henkistä painolastia. Juuri tunnelman tiivistymistä.

Kaikkia tähän mennessä näkemiäni Bergmaneja yhdistää erikoisesti jatkuva seksuaalinen painostus, sekä uskonnon olemuksen tutkiminen. Bergman suorastaan härnää katsojaa. Jokaisen hahmon välillä on ihmeellinen seksuaalinen jännite, mutta katsoja jätetään vain aavistelemaan. Tämä yhdistetään samanaikaisesti Jumalan (jumalan) pohdintaan. Bergman-historiikki on kesken, mutta nopea selaus osoittaa hänen saaneen lapsena hyvin uskonnollisen kasvatuksen. Tulkitsen Bergmanin tapaa käsitellä aihetta kritiikiksi, mutta esim. Kasvoissa tapahtuva vastakkainasettelu jättää paljon auki. Personassa hahmot ovat omalla tavallaan traagisia, he rypevät epävarmuudessa ja hakevat lohtua tavoittelemattomista. Voisin katsoa Bergmanin jopa säälivän kristinuskoa. Näkevän sen turhuuden.

Lyhyt arviorevyy nähdyistä Bergmaneista:

Mansikkapaikka (1957) - Ehkä kuuluisin kaikista Bergmanin ohjauksista. Äärimmäisen sympaattinen kuvaus vanhuksesta, jolta aika on unhoittanut menneet ja menneen virheet tehden todellisuudesta valhetta. Victor Sjöström tekee suurenmoisen, empaattisen näyttelijätyön. Erityisesti alkupuolen ensimmäinen unikohtaus jätti eleettömyydellään järkähtämättömän vaikutuksen. 4½/5

Kasvot (1958) - Kasvojen suurimmaksi ansioksi jää taidokas valaistus, tai lähinnä voimakkaiden varjojen luonti. Vangitsevan mystillisyyden rikkoo elokuvaan sopimaton helpon sadun onnellinen lopetus. Paraatimusiikki raikaa ja kaikki ovat iloisia. Takinkääntö tuntuu melkein luovutukselta. 3½/5

Neidonlähde (1960) - Juuri Neidonlähteessä turvaudutaan vuoraamaan kerrosta toisensa päälle, hitaasti, varmasti, kunnes jännitys purkautuu. Elokuva keskittyy ilmeisten tapahtumien sijasta hahmojen psykologisiin myllerryksiin. 4/5

Paholaisen silmä (1960) - Yllättäen kepeä Bergman-filmi. Ihan mukavaa komediaa saadaan, kun helvetin pillastunut pääpiru lähettää Don Juanin maanpäälle viemään puhtoisen vaaleahipiän koskemattomuuden. Krediitit menevät hyväuskoiselle pappisisälle, ja hänen ja riivaajan väliselle mainiolle dialogille. 3½/5

Kuin kuvastimessa (1961) - Syväluotaus ihmisyyteen. Ristiriita saadaan, kun mielisairas Karin on ilmeisen tietämätön ympäroivästä maailmasta, mutta silti yrittää epätoivoisesti irtautua siitä. Uskontoteema tulee jälleen esiin, kun jokainen hahmo kokee itsensä vangituksi, vankina sitoumukseen uskoa, jotta voisi saada henkisen autuuden. Kaiken vääristymän huippu saavutetaan kohtauksessa, jossa Karin jumalaisen ilmestyksen kokiessaan näkee jumalan iljettävänä hirviönä. Suurenmoinen havainto, miten hyvä ja paha on tullut samasta ja siten näennäinen pyhyys on silkkaa tekopyhyyttä. 4/5

Persona (1966) - Kommenttini puristanut. 5/5

Bergman-seikkailu jatkuu..

Miljoonakoira Mumbaista

Nyt se on nähty. Slumdog Millionaire. Kliseinen, ennalta-arvattava ja aiheensa puolesta sopimattoman positiivis-luonteinen. Suurenmoinen elokuvahelmi.

Slumdogia on syytetty naiivista suhtautumisesta rakkaustarinaansa. Jos kyseessä olisi suuremman profiilin tekijäjoukko, voisi homma haiskahtaakin. Mutta miten saattaa antaa ainoatakaan poikkirisua näin vilpittömälle elokuvanteolle? He kuvasivat tämän digivideokameroilla, minimaalisella kuvausryhmällä. Erinäiset otokset saivat minut totisesti liikuttumaan. Niin paljon niin vähällä.

Se rakkaustarina. Ihanan perinteikästä rakkautta ensi silmäyksellä. Perinteikästä vai kulunutta? Kaikessa on kysymys tavasta, ei niinkään aiheesta. Vaikka tapahtumat sijoittuvat slummeihin, keskittyvät henkilöt mahdollisuuksiinsa, eivät siihen, mitä heillä jo on. Olosuhteet leipovat toisista opportunisteja, toisista optimisteja. Jamal kadottaa rakkaansa ja yrittää veljensä kanssa elättää itsensä niillä vähillä vaihtoehdoilla, mitä on. Lähinnä rikollisilla. Huomioitavaa onkin, miten samoista taustoista tulevat veljekset muuttuvat toistensa vastakohdiksi. Toista ajaa raha, toista se oikea.

Ihailtavaa on ohjaaja Danny Boylen valitsema näkökulma slummeihin. Olisi suorastaan helppoa näyttää kaikki se oletettu saastaisuus, moraalittomuus ja väkivalta. Elokuva ei keskity tähän ääripäähän, vaan osoittaa, että kaikkein köyhimpienkin joukossa vallitsee inhimillistä lämpöä ja välittämistä. Ajoittain kuvaus on jopa kevyttä, humoristista. Ottakaamme klassikoksi syntynyt paskahuussikohtaus. Ilman minkäänlaista epäkunnioitusta kohtaus saa absurdiudessaan aikaan suunnatonta riemua. Tämä kaikki tekee Slumdogista huomattavasti monisyisemmän kertomuksen.

Loistavan musiikin takana on A.R. Rahman. Hänen raikas scorensa seikoittaa onnistuneesti perinteistä Bollywood-iloittelua, teknoa ja r'n'b:tä. Musiikilliset valinnat ovat Hollywood-standardissa yllättäviä: kohtauksissa, joissa odottaisi suureellista "AAAAHH"-kuoroa, jytää ponnekas sekasikiöpauke.

Slumdog on auttamattoman ennalta-arvattava. Lopetuksen tietää yleisön jokainen pulipelle, mutta sillä ei ole merkitystä. Jamalin kiehtova tarina saa huokaisemaan onnesta, kun loppukliimaksin jännite viimein laukaistaan. Kerrankin klise löytää paikkansa.

4½/5

Sydney Chaplin (1926-2009)

Chaplin-foorumeilla on jo monta päivää surettu ja yllätyin, kun Suomessa Ilta-Sanomat tarttui uutiseen. Hänen saavutuksensa eivät liioin löydy elokuvista, vaan teatterista. Sydney Chaplin, Charlie Chaplinin vanhin elossa ollut poika, kuoli viime tiistaina 82-vuotiaana. Hänet on palkittu teatterialan arvostetuimmalla palkinnolla, Tony Awardilla, sekä on ollut mukana useissa tunnetuissa ja kiitellyissä teatteriproduktioissa.

Syd oli isä Chaplinin kolmas poika ja lapsi, ja syntyi Chaplinin toisesta avioliitosta Lita Greyn kanssa. Samasta liitosta syntyi myös vanhempi veli, Charles jr. Historia muistaa Chaplin-Grey -suhteen myrskyisänä ja johti skandaalimaiseen avioeroprosessiin. Lita oli naimisiin mennessään 16-vuotias ja liiton takapiruna ja johdattelijana toimi Litan kunnianhimoinen äiti. Lapset joutuivat erossa Litalle ja heidän suhteensa isäänsä jäi etäiseksi. Vasta toinen maailmansota ja Chaplinin suhde Paulette Goddardiin toi takaisin menetettyjä vuosia.

Sydneyn kuolema ei ehkä suoraan kosketa elokuva-alaa. Enemminkin on kyse jälleen yhden suoran linkin menettämisestä kaikkien aikojen suurimpaan elokuva-legendaan. (Ei kovin objektiivinen näkemys.) Hänen 11 lapsestaan 8 on vielä elossa. Niin aika tulee ja jättää. Itse en turhaan jää miettimään kuolemaa. Kuten Burt Munro sanoi, kun on kuollut niin on kuollut. On hedelmätöntä jäädä painimaan asian kanssa. Vaikka kuolema onkin väistämätöntä, meidän ei tulisi keskittyä sen lähestymiseen, vaan elämäämme ja sen viettämiseen parhaaksi katsomallamme tavalla. Ihmisen olemassaolo on niin turha ja järjenvastainen, että meidän on otettava tästä ihmetyksestä kaikki irti. Näin hyvää mäihää tuskin tapahtuu toiste.

Post-Ossit

Onkin oiva hetki palata kuvioihin nyt Oscareiden jälkeen. Missä lie norkuilin, en tiedä. Tuolla todellisuudessa.

Juuri ennen Osseja tuli The Curious Case of Benjamin Button teattereihin. Olin pistänyt omaisuuteni pitkälti likoon sen puolesta ja voihan vaahtovanukas, miten Fincher minut pettikään. Elokuva hukkui itsetarkoitukselliseen sentimentaalisuuteen, eikä jäänyt pohtimaan Buttonin merkillistä tapausta, kiehtovaa ideaa, josta luulisi saavan paljonkin irti. Sen sijaan saimme perinteisen kasvutarinan, täynnä ihmisen inhimillisiä virheitä ja ironisia sattumuksia. Buttonin uskomattomasta elämästä olisi voinut saada kiehtovan analyysin ihmisen ja vanhenemisen suhteesta. Saimme teennäistä tunnetta, jota ei ole oikein verrata vilpittömään Forrest Gumpiin.

Valmistauduin illan show'hun. Litrakaupalla kofeiinia ja lotja suklaata. Voin pahoin jo ensimmäisen tunnin sisällä. Ruutuun kärrätään kihertäviä teinejä. Verenpaine alkoi nousta. Mitä teini ei voi sietää, niin vielä teinimpiä teinejä. Arman nauraa jenkkimuotigurun ylivalkaistulle purukalustolle. Philip Seymour Hoffman pipo päässä. Retkahdan kovaan nauruun. Juuri ennen varsinaisen gaalan alkua studioon ilmestyy Nelosen asiantuntijakatras. Herra Karukoski lieni ainoa, jolta löytyi oikeaa perspektiiviä ehdokaselokuviin. Herra Nurkse puolestaan pänni kovin. Syst, hiljaa siinä! Tökkivät toisiaan kepeillä kuin pikkupojat. Kyllähän sellaistakin katselee.

Hugh Jackman tulee ja vetää melkoisen alkurevyyn. Ei tässä vielä mitään, kieleni velloi lattialla, kun hän esitti musikaalinumeron ja teki Fred Astairet Top Hatillaan. Erotiikka meni jo yli, kunnes ne kaksi teiniä tunkivat taas eteen. Nasaalissa Nylon Beat -honotuksessa on jopa vähemmän seksiä (jos mahdollista) kuin neiti Tukiaisessa ja vaivuin maanisuuteen.

Benjamin Button -pettymykseni jälkeen koin suurta tyydytystä, kun kaikki varsinaiset palkinnot menivät siltä ohi. Odotetusti Winslet ja Ledger saivat palkintonsa, mutta kriittinen hetki tuli miespääosan hetkellä. Olin täydellisen varma Mickey Rourken voitosta. Yhtä sielukasta esitystä en ole nähnyt sitten Jackmanin The Fountaisissa. Rourke purki rooliinsa yli kymmenen vuoden kadotuksen herkällä metodityylillä. Ja Sean Penn sai palkinnon. Päästin ääneen hallitsemattoman huudahduksen, josta sain strategisesti peitettyä lopun kirosanan. Täydellinen järkytys.

Nyt rauhoittuneena voin tarkastella asiaa nautraalimmin. Kieltämättä Penn on parhaimmillaan Milkissä homoseksuaalina poliitikkona. Muistakaamme, ettei kauankaan sitten Kaliforniassa äänestetty homojen avioitumisoikeutta vastaan. Jos otamme asian näyttelijäsuoritusten kannalta, Rourke pesee Pennin. Pennin valinta tuntuu Akatemian suoralta poliittiselta kannanotolta. Tottakai me elokuvatosikot huudamme oikeita mielipiteitämme, mutta suuremmassa kuvassa Pennin voitolla on laajempaa merkitystä. Hänen voitonpuheensa oli todellakin kuulemisen arvoinen. Vilpitöntä huolenpitoa maailman (=Yhdysvaltojen) oikeudellisesta tilasta. Puhe herätti varmasti niin yhdysvaltalaisissa ja ulkomaalaisissakin optimismia oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta. Julistusta oli omiaan täydentämään Milkin käsikirjoittaneen Dustin Lance Blackin palkintopuhe.

Koko gaalan kuningasvoittajahan oli Slumdog Millionaire. Palkintosade pisti odotukset aivan uudelle asteelle. Ensi-ilta on Suomessa vasta ensi kuun puolella ja totta vieköön toivon, että tämä julkisuus tuo elokuvan myös tänne männikköön.